H. HOLTEN-BECHTOLSHEIM.

Kotakoulu Vaisaluoktassa Luulajajoen latvoilla Ruotsissa..

KOULU JA NORJALAISTAMISPYRINNÖT

TROMSÖN HIIPPAKUNNASSA.

Katekeettalaitos Jukkasjärvellä, Enontekiön silloisessa emäseurakunnassa, avattiin 1740-luvun alussa lapinkoulu, jossa koulutettiin saamelaisia nuoria, sekä tyttöjä että poikia. Oppikirjat olivat suomenkielisiä ja opetus tapahtui suomeksi ja saameksi. Parhaat oppilaat toimivat sitten seurakunnissa katekeettoina, millä nimellä kiertokoulunopettajia pohjoisimmissa seurakunnissa kutsuttiin. Koulu oli tarkoitettu myös enontekiöläisiä varten, sillä olihan Enontekiö koulun aloittaessa ollut jo noin 80 vuotta Jukkasjärven kappeliseurakunta. Kun Enontekiö tuli itsenäiseksi seurakunnaksi jo 1747 pian koulun käynnistämisen jälkeen, piti ratkaista, miten enontekiöläisten koulutus hoidettaisiin, sillä periaatepäätöshän oli, että jokaisessa Lapin seurakunnassa tuli olla kiinteä lapinkoulu. Asia ratkaistiin siten, että enontekiöläisille annettiin oikeus lähettää lapsiaan Jukkasjärven kouluun. Toisin sanoen Jukkasjärven lapinkoulun koulupiiriin luettiin edelleen Enontekiö, kuten kouluverkkoa suunniteltaessa oli ajateltukin. Jukkasjärvellä toimi vuodesta 1752 kaksi katekeettaa seurakunnallisessa opetustoiminnassa. Enontekiö oli silloin jo itsenäinen seurakunta, joten Jukkasjärven katekeettojen opetus ei luultavastikaan tavoittanut Enontekiötä. Ensimmäisen katekeetan Enontekiö sai noin 1780. Ruotsin vallan aikaiset katekeetat osasivat yleensä myös saamen kieltä. ( http://www.peda.net/veraja/enontekio/histo)

Seuduissa, missä skandinaveja, suomalaisia ja lappalaisia asuu rinnan, suomalaiset useimmiten ovat jonkinlaisena yhteiskunnallisena väliasteena; skandinavit muodostavat ylä- ja lappalaiset alaluokan. Skandinavit ja lappalaiset oppivat silloin tavallisesti suomea, josta siis tulee yleinen puheväline. Missä suomalainen aines puuttuu, jää lappalaisten ja skandinavien välinen kuilu niin suureksi, että itse asiassa molemmat elävät aivan erikseen.

 

Tämä ei ole mitään uutta; V. Westen kertoo, että Kemin ja Tornion Lappiin aikoinaan sijoitettiin suomalaisia lappalaisten keskuuteen, jotta nämä oppisivat jumalanpelkoa ja kunnollista maanviljelystä. Vaikka lappalaiset ovat sangen alhaisella sivistysasteella, on kuitenkin sattunut, että he ovat pystyneet sulattamaan itseensä suomalaisia, jopa skandinavejakin. Mutta paljon yleisempää on, että suomalaiset sulattavat itseensä muita, ei ainoastaan lappalaisia, vaan myös skandinaveja. Tässä kansallisen voiman näytteessäon naisilla huomattava osansa; suomalaistyttö, joka menee norjalaiselle miehelle, muuttaa usein uuden kotinsa suomalaiseksi; päinvastaisia tapauksia, että norjalainen tyttö saisi toisheimoisen miehensä ja kotinsa norjalaiseksi, sattuu paljon harvemmin.

 

Norjassa on viimeisinä 50— 60 vuotena tämä asiaintila synnyttänyt levottomuutta, ja paljon on ponnisteltu lappalaisten ja suomalaisten norjalaistuttamiseksi kansakouluopetuksen avulla. Näitten pyrintöjen voi sanoa alkavan v:sta 1851, jolloin ensi kerta myönnettiin varoja tähän tarkoitukseen. Tromsön hiippakunnassa syntyi kansakoulu hyvän joukon myöhemmin kuin muissa osissa Norjaa, sillä vasta v. 1775 piispa Bang koetti järjestää näidenkin läänien kouluoloja. Hän sai toimeen kiertokoulun, jonka tarkoituksena oli antaa selvän sisäluvun sekä katkismuksen ulkoluvun ja käsittämisen taitoa. Opettajiksi tuli kirkkoherran valita talonpoikia, »niitä, jotka ovat tottuneet talonpoikaiseen ruokaan ja sitä paitsi omaavat perusteelliset tiedot jumalallisista totuuksista sekä valistuneen mielen ja ovat sopivat muita opettamaan tai saattavat papin ahkeralla avulla siihen sopiviksi tulla, ja joiden opin kaunistuksena on kristillinen elämä».

Mutta opettajantointa pidettiin halpana, ja niiden mielestä, jotka muutoin olisivat siihen kyenneet, oli kalastus paremmin vaivanmaksavaa. Piispa Schönheiderin laskun mukaan oli v. 1790 jokaista 200 lasta kohti yksi opettaja. Finnmarkenissa oli kuitenkin samoihin aikoihin useimmissa pitäjissä yksi opettaja norjalaisia ja yksi lappalaisia lapsia varten; jälkimäisille oli jo Thom. V. Westen toimittanut opetusta. Tromsön hiippakunnassa kouluolot näyttävät sentään tasaisesti edistyneen aina sotavuoteen 1807 asti.

 

Näinä »vainovuosina» täytyi ihmisten taistella ruumiin välttämättömimpäin tarpeitten tyydyttämiseksi, ja henki sai tulla toimeen omin neuvoin; monin paikoin ei ollut ainoatakaan opettajaa. 1827 julkaistiin uusi maaseudun kansakouluja koskeva laki, mutta tästä sekä vuoden 1834 ohjesäännöstä huolimatta kehitys kävi perin hitaasti. Kiertokoulun opetusaineina piti olla sisäluku, kirjoitus, laskento, uskonto ja laulu, mutta koulutilasto v:lta 1837 osoittaa, että Finnmarkenin kiertokoulujen 1565 oppivelvollisesta lapsesta vain 10 oppi kirjoittamaan ja ainoastaan 6 laskemaan. Olipa yksityisiä piirikuntia, varsinkin valtakunnan pohjoisimmissa pitäjissä, missä koululapsista ei yksikään päässyt lukutaitoa ja kristinopin alkeistietoja pitemmälle, koska opettaja itsekään ei osannut kirjoittaa eikä laskea!

 

Hiippakunnan kiinteissä kouluissa kävi 3596 lasta, joista 1026 oppi kirjoittamaan, 775 laskemaan ja 85 sai historian- ja maantiedonopetusta.(1 Ei tarvinne huomauttaa, että Norjan kansakoulu jo aikoja on kohonnut tältä kehitysasteelta. Sen varsinaisena tehtävänä ei ole enää valmistaa rippi-kouluun, vaan kristinopin opetuksen rinnalla

1)Qvigstadin kirjoitus sanomalehti »Tromsöposten'issa» 27 p. Helmik. 1901. se antaa yleistä kansalaistietoa ja -taitoa, jota yhteiskunta vaatii jäseniltään. Ja se on myös »kansan koulu» aivan toisessakin mielessä, kun nim. koulun asioissa on tärkein sananvalta kuntien valitsemilla koulujen johtokunnilla, joilla m. m. on oikeus ottaa opettajat sekä lain määräysten pohjalla järjestää opetus; sen lisäksi toimii vanhempain asettama tarkastusvaliokunta. Tämän ohessa koulu on, kuten sanottu, saatu tarmokkaasti levittämään norjankielen-taitoa seuduissa, missä norjalaisten keskuudessa asuu lappalaisia tai suomalaisia, kuitenkin niin, että vieras kansallisuus on ehdottomana enemmistönä. Sellaisia seutuja ei ole vain Finnmarkenissa, vaan myös Tromsön hiippakunnan molemmissa toisissa amteissa, tietysti enin maalaiskunnissa.

Finnmarkenin kolmesta kaupunkikoulu kunnasta,Hammerfestistä, Vardöstä ja Vadsöstä (Vesisaaresta) onkaksi ensinmainittua aina ollut siksi norjalaista, ettei muukalaisella aineksella ole ollut mitään vaikutusta näiden kaupunkien kansalliseen ulkonäköön. Toisin Vadsön, joka on ollut suurimmaksi osaksi suomalainen kaupunki; täällä on kuitenkin norjalaistuminen täydessä vauhdissa, niin että jokainen 35:ttä vuotta nuorempi mies ja nainen, joka on suorittanut kaupungin kansakoulun oppijakson, tulee toimeen norjan kieiessä.

 

Tähän tulokseen ei ole tosin niinkään paljon vaikuttanut koulun painostus, vaan norjalainen yläluokka, norjalaiset virkamiehet, laivanvarustajat ja suurkauppiaat, joiden vuoksi suomalaisilla on ollut hyötyä maan kielen oppimisesta. Kaupunki on liikeyhteydessä etelä-Norjan kanssa, ja tönsbergeniläisen Svend Foynin valaanpyyntiasema sijaitsi kauan siellä.

 

Koulussa saivat suomalaiset lapset paljon norjalaisia tovereita, joilta he luonnollisesti oppivat norjaa mieluummin kuin opettajiltaan. Laissa kauppapaikkojen kansakouluista 26 p:ltä kesäkuuta 1889 on vain yksi sekakielisiä kuntia koskeva poikkeusmääräys, nim. 64 §:n toinen kohta, joka kuuluu: »Kauppapaikoissa Tromsön sekakielisillä alueilla voi kirkollis- ja kouluasiaintoimituskunta koulun johtokunnan ehdoituksesta, sittenkun koulujen ylitarkastajalla on ollut tilaisuus lausua mielipiteensä, määrätä, että lapin ja suomen kieltä on lupa käyttää apukielenä opetuksessa,samaten oppija lukukirjoja, joissa on lapin- tai suomenkielinen teksti norjankielisen rinnalla.»

 

Miten näitä suomalaisia ja lappalaisia kirjoja on käytettävä, käy selville erinäisistä ohjesäännöistä, joista myöhemmin enemmän. — Koska Tromsön hiippakunnan kaupungit ovat nykyään pääasiallisesti norjalaisia, jätän ne seuraavassa esityksessä tämän enempää huomioon ottamatta. Maalaiskoulnkuntia on Finnmarkenissa 18: Etelä-Varanger, Polmak, Nesseby, Pohjois-Varanger, Vardön maaseurakunta, Tanen, Lebesby, Kistrand, Kjelvik, Maasö, Hammerfestin maaseurakunta, Kvalsund, Hasvik, Lopper-Oksfjord, Talvik, Alten, Koutokeino ja Karasjok.

 

Kukin näistä kunnista jakaantuu puolestaan taas useaan piiriin. Kiinnittäkäämme huomiomme ensiksi Etelä-Varangeriin, tuohon kapeaan maakaistaleeseen, minkä Norja omistaa Suomen pohjoispuolella. Tämä seutu on varsinkin v:n 1850 jälkeen ollut Finnmarkeniin matkustavain suomalaisten läpikulkupaikkana, ja on sentähden itsestään selvää, että suomalainen kansallisuus on täällä runsaasti edustettuna. Vieraat siirtolaiset ovat nimittäin asettuneet pitkän Kjöfjordin pohjukkaan Nejdenjoen tienoille niille seuduin, missä Suomi pistää lähimmäksi Jäämeren rantaa, sekä.

 

Bugönäsiin vastapäätä Vadsötä. kappalaiset asuvat varsinkin Sandnäsissä ja Ulko-Jarfjordissa, norjalaiset Sisä-Jarfjordissa ja Jakobselvenin rannoilla, missä he ovat äärimäisenä skandinavilaisena etuvartiona, jonkun verran koilliseen päin venäläisten etäisimmästä Boris Glebissä olevasta siirtolasta. Iyangfjordin laaksossa asutus on norjalais-suomalainen, Bugöfjordissa lappalaissuomalainen ja Elvenäsissä norjalais-suomalais-lappalainen. V. 1850 kuvaillaan näiden seutujen oloja synkin värein. Sikäläiset lappalaiset olivat siveellisesti sangen alhaisella kannalla, yleisesti vallitsevan juoppouden rappeuttamia ja henkisesti niin kehittymättömiä, etta arveltiin toivottomaksi opettaa heille norjan kieltä ja sitä tietä saattaa heitä valistuksen osallisuuteen. Kouluopetuksen täytyi rajoittua välttämättömimpiin kristinopin-alkeisiin.

 

Näitä oloja sekä suomalaista maahanmuuttoa silmälläpitäen pantiin toimeen (varsinkin v.n 1860 koululain kautta) tuntuvia uudistuksia Etelä-Varangerin kouluoloihin käyttämällä tarkoitukseen n.s. suomalaisrahastosta * määrättyä ylimääräistä avustusta. Tulokset eivät olleet ponnistusten veroisia, sillä 1877 oli Etelä-Varangerissa ainoastaan 300 norjalaista, mutta 560 lappalaista ja 700 suomalaista sekä 100 henkeä sekarotuisia. Sitä paitsi oli suuri osa sikäläisiä lappalaisia oppinut — ei norjaa, vaan suomea, niin että suomea osaavien luku nousi

 

1 Suomalaisrahasto ei ole mikään erityinen rahasto, ainoastaan nimi, jota lyhyyden vuoksi käytetään »toimenpiteisiin norjankielen-taidon levittämiseksi lappalaisten ja suomalaisten keskuuteen myönnetyistä varoista». 1851 myönnettiin ensikerran näitä varoja (1000 Spd.) norjankielen opettamiseksi lappalaisille lapsille, ja tästä vuodesta voi siksi laskea norjalaistuttamisen-koulun välityksellä alkaneen. Sittemmin on suomalaisrahaston menoarvio noussut 70,800 kruunuun.

 

1200— 1300 henkeen. Suomalaiset ja lappalaiset asuivat jotenkin erillään norjalaisesta väestöstä ja säilyttivät siten kielensä, niin että koulun norjankielen-opetuksella — suomalaisten oppilaiden lisääntyneestä lukumäärästä huolimatta — ei ollut mitään merkitystä, sitäkin vähemmän, kun kaikki opettajat eivät olleet norjalaissyntyisiä. Niinpä oli 5:stä opettajasta 2 lappalaista ja 1 suomalainen, ja hyvin ymmärrettävistä syistä nämä eivät liene panneet norjankielen-opetukseensa kyllin pontta ja tarmoa. Sanottiinpa molemmista norjalaisistakin opettajista, etteivät he ylen innokkaasti harrastaneet äidinkielensä levenemistä. 260:stä kouluakäyvästä lapsesta v. 1875 noin 230 ei nauttinut opetusta täyttä lain määräämää aikaa, ja 10 °/o jäi kokonaan pois koulusta.

 

V. 1880 laati Tromsön hiippakuntahallitus hiippakunnan sekakielisten alueitten opettajille ankaran ohjesäännön. Opettajan varsinaisena tehtävänä tuli olla levittää norjankielen-taitoa ei vain koulussa, vaan myös sen ulkopuolella, jolloin hänen,niin usein kuin tilaisuus siihen tarjoutui, tuli täysikasvuisille ja varsinkin oppilastensa vanhemmille tehdä selkoa, kuinka tärkeää oli oppia puhumaan ja lukemaan norjaa. Ja koulun opetuskielenä tuli, mikäli mahdollista, olla norjan kieli, vieläpä tuli laulu-, luvunlasku- ja kirjoitusharjoituksissa käyttää yksinomaan norjaa, suomen ja lapin kieltä vain hätätilassa. Jos käytettiin kaksikielisiä oppikirjoja, oli norja syrjäytettävä vain silloin, kun lapset eivät lainkaan ymmärtäneet tätä vierasta kieltä, ja päämääränä oli oleva, että koko opetus kouluajan lopulla kävisi norjan kielin. Ainoastaan uskonnonopetukseen nähden nämä säännökset sallivat poikkeuksellista sovelluttamista.

 

 

 

Kotakoulu Ruotsin Lapissa.

Mutta suomen tai lapin kielen salliminen yksinomaisena uskonnonopetuksen kielenä, se tuntui arveluttavalta; ajateltiin nim., että kun lapset olisivat saaneet asianmukaisen määrän tietoja kristinopista, vanhemmat ottaisivat heidät koulusta huolimatta muiden aineiden opetuksesta, ja niin norjalaistuminen tulisi ehkäistyksi. Tämän ohjesäännön11§ kuuluu: »Lappalaisissa koulupiireissä, missä puhutaan murretta, joka estää käytännössä olevain norjalaislappalaisten koulukirjain lapinkielisen tekstin ymmärtämistä, niin että yksinomaan norjalaisia oppikirjoja on käytettävä, tulee opettajan hankkia varmat takeet siitä, että lapset täydelleen ymmärtävät norjalaista tekstiä.» Tämähän merkitsee sitä, että jos joku lappalaislapsi onnettomuudekseen on saanut kielekseen murteen, joka eroaa oppikirjan kielestä, hän joutuu toisia lappalaislapsia huonompaan asemaan, koska häntä on opetettava kokonaan norjan kielellä. On vaikea ymmärtää, miten kukaan opettaja jaksaa toimia näin kiusallisissa olosuhteissa; lappalaislapsethan voivat aina päästä vaikeuksista vaipumalla horroksiin, kunnes ovat rippikoulu-iässä, ja että lappalaiset ja suomalaiset lapset ovat suuressa määrin norjalaisten toveriensa edistykselle esteeksi, lienee selvää.

 

Norjalaiselta taholta puolustetaan tällaisten toimenpiteiden välttämättömyyttä väittämällä, että sekä lappalaiset että Norjan suomalaiset siirtolaiset kuuluvat alempiin kansankerroksiin, jotka, jollei heitä kiinnitetä norjalaiseen yhteiskuntaan opettamalla heille maan pääkieltä, ainaiseksi jäävät korkeammasta sivistyksestä osattomiksi. Etelä-Varangerin norjalaistuttaminen kävi toistaiseksi hitaasti. Alueen kakista asukkaasta oli v. 1885 norjalaisia 277, lappalaisia 5—23 ja suomalaisia 848; loput olivat sekarotuisia sekä — pieni osa venäläisiä. Verrattuna v:een 1877 tämä osoitti taantumusta. Sama ilmiö oli tietysti huomattavissa koululasten suhteen, joista 310:stä oli suomalaisia 131, lappalaisia 125, norjalaisia 40 ja loput sekarotuisia.

 

V. 1886 teki koulujentarkastaja Killengreen tarkastusmatkan Finnmarkeniin. Yleensä hän huomasi norjalaistumisen edistyneen, paitsi niillä seuduin, missä suomalaisia asui suuremmissa ryhmissä. Nejdenin suomalaisasutuksesta hän lausui: »Nejdenin suomalaisväestö säilyttää tarmolla omaa kieltään yksinomaisena puhekielenään. Ainoastaan harvat suomalaiset osaavat norjaa ja hekin hyvin vaillinaisesti. Voi kulkea talosta taloon tapaamatta muita kuin suomeapuhuvia, niin että voi joutua pulaan, ken ei osaa tätä kieltä. Äidinkielen säilyttämisen rinnalla säilyvät myös kotimainen rakennustyyli, elintavat ja kotielämä. Minne silmä kääntyneekin, muistuttaa kaikki suomalaista alkuperäänsä, ei mikään ole norjalaista. Luulisipa joutuneensa keskelle Suomea.

 

Halua norjan kielen oppimiseen ei ole huomattavissa; päinvastoin osoittavat suomalaiset tavallisesti jonkinlaista haluttomuutta kieleemme, ja kun joskus sattuu, etta suomalaistytöt norjalaisissa taloissa palvellessaan oppivat jopa hyvinkin norjan kieltä, he pian sen unohtavat palattuaan suomalaisiin koteihinsa. Koulun työtä norjankielen-taidon levittämiseksi piirin suomalaiset katsovat karsaasti. — — — Lasten norjankielen-taito supistui pääasiallisesti muutamiin sanoihin, mutta lausumaan ajatuksiaan norjan kielellä tai ymmärtämään edes yksinkertaisimpia norjalaisia lauseita he eivät pystyneet.

 

Opetus tosin kävi norjan kielellä. Mutta tulokset eivät olleet tyydyttäviä, vaikka olikin huomattavissa selviä jälkiä koulun työstä.» Toisessa suomalaiskeskuksessa, Bugönäsissä, oli v. 1886 351 henkeä, joista 286 suomalaista, 35 norjalaista ja 26 sekarotuista norjalais-suomalaista. Oloista lausui Killengreen: »Suomi on täällä yleisesti jokapäiväisenä puhekielenä. Sitä ei puhuta vain suomalaisissa kodeissa, vaan se on myös yleisesti käytännössä seurusteltaessa norjalaisten kanssa. Kaikki täkäläiset norjalaiset osaavat suomea ja käyttävät sitä alttiisti joutuessaan suomalaisten yhteyteen, kun taas ainoastaan poikkeustapauksissa ymmärretään tarpeelliseksi, että suomalainen oppisi norjaa keskinäisen seurustelun varalta. Tämän norjalaisväestön heikkouden vastakohtana on suomalaisten kyky valloittaa alaa omalle kielelleen. Lopputuloksena on suomen kielen ylivalta.»

 

Bugönäsin suomalaiset olivat tietysti tyytymättömiä norjalaiseen kouluun, joskin he tunnustivat, että oikeus-, kauppa- ja kalastusasioiden vuoksi oli edullista osata norjan kieltä; he arvelivat nimittäin, että kun opetuskielenä oli norja, ei koulu voinut jakaa varmoja tietoja eikä herättää syvempää uskonnollista mieltä. Etelä-Varangerin lappalaiset osoittautuivat — kuten oli odotettavissakin — taipuvaisemmiksi norjalaisissa kouluissa oppimaan; ainoastaan missä he sattuivat suomalaisten pariin, oli näiden vaikutusvalta suurempi kuin norjalaisten — tosiseikka, joka todistaa suomalaisten kansallista voimaa.

 

Norjan eduskunnalle jätetty esitys n:o 2 v.1900—01 sisältää tiedonantoja norjalaistuttamistyön siihenastisista saavutuksista. Kaikkialta kuuluu sanomia edistysaskelista. Nejdenin suomalaisasutuksesta sanotaan:

»Norjan alaistuminen on edistynyt tasaisesti, mutta käy monien esteiden vuoksi hitaasti. Nuori polvi alkaa yhä enemmän harrastaa norjan kielen oppimista.»

Tuosta samoin suomalaisesta Bugönäsistä ilmoitetaan:

»Eteenpäin. Yhä kasvava luku koulunkäyntinsä lopettaneista lapsista tulee toimeen norjan kielellä.»

Sandnäsin lappalaisesta piiristä sanotaan:

*»Norj alaistuminen edistyy suurin askelin huolimatta epäsuotuisista oloista, joissa työskennellään. Ennen v.n 1880 ohjesääntöä ei ainoakaan lapsi osannut puhua norjaa eikä ymmärtänyt sitä; nyt osaavat kaikki lapset jotenkin hyvin sitä puhua, joskaan eivät kaikki virheettömästi.»

 

Bugöfjoraista, joka lappalais-suomalaisena piirinä tuottaa erikoisia vaikeuksia, täällä kun kaksi vierasta kansallisuutta on sulatettava kolmanteen, kerrotaan seuraavasti:

»Norjan alaistuminen edistyy tasaisesti. Useimmat koulunsa lopettaneet lapset — — — osaavat jokapäiväisistä asioista lausua ajatuksensa norjan kielellä.»

 

Olen nyt koettanut Etelä-Varangeriin nähden antaa yleiskuvan viime vuosikymmenten norjalaistuttamispyrinnöistä ja sen ohessa huomauttanut seikkoja, jotka eivät koske vain tätä yksityistä kuntaa, vaan sekakielisiä alueita yleensä. Seuraava taulu esittää tilastollisen kuvan oloista sellaisina kuin ne olivat Etelä- Varangerissa 2o:nnen vuosisadan alussa: Ei ainoakaan ei-norjalaisten kotien lapsista kouluun tullessaan (noin 8— 9 vuoden ikäisenä) ymmärtänyt edes jokapäiväisimpiä norjalaisia lauseita,puhumattakaan sen kielen itsenäisestä käyttämistaidosta. Etelä-Varangerissa kohtaavat norjalaistuttamista erikoiset vaikeudet, niin että taistelu siellä yhä vielä on käynnissä.

 

Toisissa osissa Finnmarkenia norjalaistuttaminen on ehtinyt jo niin pitkälle, että on ollut kysymys vieraitten kielten poistamisesta kokonaanopetuksesta. Siellä täällä on tosin taantumistakin tapahtunut, kuten Polmakissa, missä opettaja oli lappalainen, joka itse ei puhunut virheettömästi norjaa ja siksi viimeisinä virkavuosinaan löi laimin koko norjan kielen opetuksen. Mutta jos loisimme silmäyksen kaikkiin Finnmarkenin 18:aan kuntaan sekä Tromsön ja Nordlandin amtin sekakielisiin alueisiin, syntyisi vain sarja väsyttäviä toisteluja; Etelä-Varanger jääköön siis kaikkia edustavaksi esimerkiksi. Hiukan syytä olisi ehkä kuitenkin pysähtyä Lyngeniin Tromsön amtissa, missä kielellinen sekaannus tarjoo sangen opettavan kuvan. V. 1900 oli 440:ssa perheessä kouluvelvollisia lapsia; näistä kodeista oli kotikielenä norja muissa lappi 22o:ssä, suomi niissä, joissä kaikki kolme kieltä sekaisin, 21:ssä norja ja lappi ja 24:ssä norja ja suomi.

 

Laki, joka määrää Norjan maalaiskansakoulun järjestyksen, on sama kuin kaupunkikouluja koskeva laki 26 päivältä kesäkuuta 1889. Koulu jakaantuu kahteen osastoon: »pikkukouluun», joka käsittää nuorimmat ikäluokat 7— 10 vuoteen, ja »isoon kouluun», missä lapset ovat 10— 14-vuotisia. Säännöllinen opetusaika molemmilla osastoilla on 12 viikkoa vuodessa, pikkukoulussa 30 ja isossa koulussa 36 tuntia viikossa. Tämä opetus aika voidaan pidentää I5:ksi viikoksi ja toiselta puolen supistaa 9:ään viikkoon, jos oppilaita on 12 tai sitä vähemmän. Jos oppilasmäärä on pieni, voidaan kaikkia ikäluokkia opettaa yhdessä, jolloin ne muodostavat vain yhdenluokan. Silloin sanotaan piiriä jakamattomaksi. Jos lapset jaetaan useampiin luokkiin, on piiri »jaettu», esim. kaksi-, kolmi-, nelijakoinen j. n. e. Ainoan sekakielisiä alueita koskevan erikoismääräyksen sisältää 73 §, joka muutoksineen 6 päivältä heinäkuuta 1892 kuuluu näin:

 

»Opetus on tapahtuva norjan kielellä. Koulun johtokunta määrää, mitä kieltä, landsmaalia vaiko yleistä kirjakieltä, on oppikirjoissa käytettävä ja kummallako kielellä oppilaiden on yleensä suoritettava kirjalliset näytteensä. Kuitenkin oppilaiden on opittava molempia lukemaan. Ennenkuin johtokunta tekee päätöksensä, on kuulusteltava koulujen ylitarkastajan ja sitten koulupiirin mielipidettä. Tromsön hiippakunnan sekakielisillä alueilla voi kirkollis- ja kouluasiain toimituskunta koulun johtokunnan ehdoituksesta, sittenkun koulujen ylitarkastajalla on ollut tilaisuus lausua mielipiteensä, määrätä, että lasten on opittava lukemaan vain toista mainituista kielistä sekä että lapin ja suomen kieltä saa käyttää apukielenä opetuksessa samoin kuin oppi- ja lukukirjoja, joissa on lappalainen tai suomalainen teksti norjalaisen rinnalla.»

 

Tämän mukaisesti annettiin uusi ohjesääntö18 p. Huhtikuuta 1898, joka harvoine, tähän yhteyteen kuulumattomme muutoksineen on sama kuin vuoden 1880. Norjan johtavissa koulupiireissä on otettu harkinnan alaiseksi, eikö olisi saatava aikaan useampia erikoisia lakimääräyksiä sekakielisten piirikuntien norjalaistuttamiseksi. Ettei näin ole tapahtunut, siihen on ollut syynä, ettei ole tahdottu saattaa vierasheimoisia tuntemaan itseään lain vihan alaiseksi paarialuokaksi,vaan Norjan valtion varsinaisiksi jäseniksi — näkökanta, jolle on suuressa määrin suotava tunnustusta. Sekakielisten piirikuntien opettajat saivat valmistuksensa Tromsön seminaarissa. V. 1774 lakkautettiin Trondhjemin seminaari ja »kaseerattiin» lapin kieli. P. V. Deinballin ponnistusten avulla — hän oli rovasti ja stortingin jäsen — saatiin taas aikaan seminaari, joka aloitti 7 p:nä helmikuuta1826 toimintansa Trondenäsissä noin 200 vuoden vanhassa rakennuksessa; oppilaita oli 2.

 

Paitsi norjalaisia, otettiin oppilaiksi myös lappalaisia. Opetusta hoitivat seurakunnan kirkkoherra ja muuan aliopettaja, mutta kun edellisen tuli samalla olla seminaarin talouden- ja rahastonhoitajana ja sitä paitsi miltei jokapäivä kiinni virkatoimissaan, oli opetuksen laita niin ja näin. Vähitellen kertyi kuitenkin useampia oppilaita ja opettajia, kirjasto kasvoi, oppiaineitten piiri laajeni ja lopuksi perustettiin harjoituskoulu, niin että seminaari muodostui todella valmistusahjoksi sekakielisten alueitten kansakoulunopettajia varten, varsinkin sittenkun se v. 1848 siirrettiin Tromsöhön. Lapinkieltä opiskeltiin seminaarissa sen perustamisesta asti; v. 1870 tuli suomi lisäksi. Joka toinen vuosi pääsi pienempi parvi (3) suomea osaavia, joka toinen suurempi parvi (8) lappia taitavia. * Tämä opetus on nyt poistettu Tromsönseminaarista, lapin kielen v. 1905 ja suomen 1906. Missä määrin koulu täyttää tarkoituksensa, riippuu tietysti pääasiallisesti opettajasta.

 

Tämä sääntöpitää paikkansa yleensäkin, mutta varsinkin oloissa sellaisissa kuin Finnmarkenin kansakouluissa. Jotta saataisiin opettajiksi parhaimmat voimat ja jotta heidät, jos mahdollista, voitaisiin paikkaansa kiinnittää,on palkka koroitettu suuremmaksi kuin muissa osissa maata. Lisäansiota opettaja voi hankkia itselleen esim. kalastusaikana, jolloin kouluilla on lupa, toimimalla tarkastusmiehenä tai sähköittäjänä; hän voi myös välittää kalankauppaa, olla höyrylaiva-asioitsijana tai hoitaa postitoimistoa. Mutta kaikki elintarpeet ovat kalliita Jäämeren rannoilla, asunnot lisäksi kehnot, elämä painostavaa karun luonnon keskellä, ja myös työlappalaisten ja suomalaisten lasten parissa vaatii suurta tarmoa ja kuntoa, niin että tehtävä tuntuu taakalta, ja siksi opettaja pian etsii etelämpää parempia oloja, missä hänen ei tarvitse elää alituisessa sodassa sekä vanhempain että lasten kanssa.

 

 

17.08.1901 Perä-Pohjolainen no 95

Lappalaisten sivistyttämistyö.

 

Kuten tunnettu, ei lappalaisten'sivistättämistyö ole juuri suuria hedelmiä tuottanut. Suomen valtio on koettanut tehdä parastansa Lapinmaan hyväksi, mutta syntyperäiset lappalaiset eivät ole siitä suurta väliä pitäneet. He muuttamat alinomaan pohjoisemmaksi sen mukaan kuin suomalaisten asutus pohjoiseen leviä ja samalla pakottaa heidät siihen se seikka, että poronjäkälä vähenemistään vähenee. Jonkinlaisena viekotuksena lienee tähän muuttamiseen sekin, että Suomen Lappiin ei saa tuoda viinaa, jota sen sijaan Norjan, Ruotsin ja Venäjän Lapissa saa mielinmäärin käyttää.

 

Yhtenä seikkana muuttamiseen mainittakoon vielä sekin, että porolaumoja ei saa kuletella edestakaisin yli rajan. Jos siis Suomen lappalainen viepi poronsa Norjaan, niin ei hän enää saa kulkea edestakaisin, vaan täytyy hänen pysyä siellä. Se seikka, että lappalaiset muuttavat yhä pohjoisemmaksi, vaikuttaa suuresti tämän kansan nopeaan vähenemiseen. Pieniä lapsia ja naisia, varsinkin lapsivuoteessa, kuolee suuret määrät, kylmän ilmanalan vuoksi.

 

Se joka Lapissa ei ole koskaan kännyt, on halukas luulemaan, että Lapinmaan asukkaat ovat etupäässä lappalaisia. Niin ei kuitenkaan asianlaita ole vaan lapalaisia on nykyään enää suuremmassa määrässä ainoastaan Utsjoeila. Enontekiössäkään ei ole kuin joku harma perhe. Kittilässä, Sodankylässä ja Kuolajärvellä on joitakuita, Inarissa lienee jonkun verran enemmän.

 

Suurimpana syynä siihen, ettei sivistyttämistyö lappalaisten keskuudessa ole päässyt tuottamaan huomattavia hedelmiä, lienee se, että juoppous, epärehellisyys ynnä muut turmiolliset ja pahat tavat ovat suuressa määrin saaneet jalan sijaa heidän keskuudessaan.

 

Toisena syynä tähän lienee heidän elinkeinonsa, poronhoito, joka pakottaa heitä muuttelemaan paikasta paikkaan. Sen lisäksi on lappalaistenkin joukossa ”irtolaisia", jotka eivät omista mitään, vaan ovat toisten palveluksessa tai hankkivat toimeentulonsa milloin milläkin taivalla. Muutamat heistä ovat viime aikoina ruvenneet kymään tukkitöissä.

 

Kuten mainitsin, on elinkeino esteenä lappalaisten sivistymiselle, ja että niin todellakin on, niin osottaahan sen historia monen monintuista kertaa, että kansat ylimalkaan eivät ole voineet sivistyä, ennenkuin ne ovat hankkineet itselleen vakinaiset asuinsijat ja ryhtyneet johonkin sellaiseen elinkeinoon, esim. maanviljelykseen, joka pakottaa heidät pysymään paikallaan.

 

Näin ollen tultaisiin siihen, että lappalaisia pitäisi totuttaa maanviljelykseen ja ennen kaikkia hankkia maata, ja sitä kun voitaisiin heille hanttia ja antaa, kun kerran laki myöntää kruununtorppien perustamisen Lappiin. Ei tarvitse suinkaan luulla, että lappalaisten pitäisi silloin luopua poronhoidostaan, sillä poronhoito kyllä menestyy yhdessä maanvijelyksenkin kanssa. Onhan siitä monta esimerkkiä Lapissa.

 

Veläpä on Pudasjärvelläkin sellaisia suomalaisia maanviljelijöitä, joilla on 500 poroa ja enemmänkin. Toinen kysymyksen on, tahtoisivatko lappalaiset ryhtyä maanviljelykseen ja ruveta asumaan vakinaisilla asuinsijoilla. On esimerkkiä siitäkin, että lappalainen on hankkinut kruununtorpan ja elää yksinomaan maanviljelyksellä ja sen siivuelinkeinoilla. Tällainen esimerkki on muun muassa kruununtorppari Antti Unga Kolarissa, joka samalla on kestikieivarin isäntänä.

 

Viime heinäkuussa kävin erään Pallastunturilla asuvanTuomas Maagga- nimisen lappalaisen luona, joka kuuluu olevan sivistyneimpiä joukossaan. Hän asui kodassa ja harjoitti yksinomaan poronhoitoa. Kysyin häneltä rupeisiko hän mielellään maanviljelijaksi. Tähän vastasi Tuomas, että hän kyllä varsin mielellään rupeaisi, taikka ainakin soisi että hänen poikansa (hauskannäköinen Niilo, jota oli oppinut itsekseen kirjoittamaan) rupeisi maata viljelemään, mutta kun ei ole maata, niin miten siihen ryhtyy.

 

Tähän voitaisiin sanoa, miksi rikkaat lappalaiset, jotta usein omistavat kymmeniä jopa satoja tuhansia markkoja, eivät hanki itselleen maata, vaikka heillä olisi siihen hyvä tilaisuus. He eivät siihen rupea siksi, että olosuhteet eivät heitä siihen pakota, ja sitä paitsi on sellaisia lappalaisia ani harvassa.

 

Jos tahdotaan, että lappalaiset eivät kokonaan muuttaisi pois Suomesta ja että koko lappalais-rotu ei häviäisi olemassa olosta, niin olisi ennen kaikkea hankittava heille vakinaisia asuinsijoja. Ja onhan lappalaisilla maanomistukseen yhtä suuri oikeus kuin esim. Yhdysvallojen indiaaneilla, joille sanotun maan hallitus on luovuttanut suuria maa-aloja.

 

Lopullisesti tahtoisin siis sanoa, että lappalaisille olisi annettava tilaisuutta maan hankkimiseen ja samalla olisi heille toimitettava jonkinlaista maanviljelysopetusta.

 

J. K

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

eilen | 00:33

Hugo ja Uuno ei ole Ketolan Matin poikia vaan Ketolan Ollin poikia Juho Erkki Ketola oli minun ukin isä sis Ollin minun isä oli Eero Ketola

...
10.04 | 09:09

Sorry, tämä ohjelma jostainsyystä laittoi väärän lähettäjän viestiisi.

...
10.04 | 04:57

Minun nimeni on Olli Ketola Juho Erkki Ketola oli minun ukin isä

...
10.04 | 03:22

Hugo ja uuno ei ole Ketolan Matin poikia vaan ne on Olli Ketolan poikia siis minun ukin poikia hänen poikansa olivat Eero Hugo Uuno ja Antero

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS